Sunday, August 8, 2010

I want to eat your face '83

Viehkeä tunnelmapala verenhimoisen avaruushirviön laulamana leffassa Naked Space (aka The Creature Wasn't Nice). Tähtikaartissa mm. Leslie Nielsen.

► Play (Minuutin pituinen näyte.)


Friday, June 18, 2010

"Hey You!" back from the year 1983


Styroxin jäbät konehuoneessa vuonna '83. Rawkh on!

A.D. 2010! Here We Come!

…Ja niin se aika taas vain vierähti, joten ehkäpä pieni alustus olisi paikallaan...

Ette voi uskoa kuinka paljon on tapahtunut sen viimeisen vuoden sisällä, kun viimeksi omalta osaltani tätä blogia päivitin. Elämäni ehdottomasti vaiherikkain vuosi, jonka ruotimiseen en nyt viitsi tuhlata tässä yhtään enempää tilaa, koska todellisuudessa ketään se ei edes kiinnosta, haha!

Olen yrittänyt varmaan yhdeksän kuukautta päivittää tätä blogia uudelleen, mutta jotenkin se on vain tuntunut todella vaikealta. Aina on ollut muka kiire tai parempaa tekemistä, aina on muka löytynyt juuri se toinen levy jonka tahtoisi arvostella juuri sen kuuntelun alla olevan yli. Totuushan oikeasti on ollut vain laiskuus. Silti en ole ajatellut, että missään vaiheessa haluaisin tätä blogia lopettaa, ja nyt ihan oikea ja vilpitön aikomukseni on päivittää tätä omalta osaltani säännöllisesti. Ei sillä, että ketään sekään todellisuudessa edes kiinnostaisi päivitänkö vai en, mutta joka tapauksessa.

Olen käynyt vuoden aikana varmaan 20 levyä läpi niin, että olen päättänyt arvostella sen, kuunnellut ahkerasti ja silti se on jäänyt paitsioon. Motörheadin Another Perfect Day on ollut soittimessani ihan rehellisesti varmaan 15 kertaa, mutta joka kerta olen ottanut sen tilalle jonkun uuden. Hanoi Rocksin Back to Mystery City, David Bowien Let’s Dance, Broadcastin Who’s Got the Ball, ZZ Topin Eliminator, KISSin Lick It Up… Tuossa vain murto-osa siitä mitä kaikkea olen ohessa myös yrittänyt käydä läpi, koska levyjä olisi oikeasti varmaan sata.

Työttömän aika käy joskus pitkäksi ja päätin nyt alkaa purkamaan tekemättömyyden tunnettani näin. Koska tämä blogi on ensisijaisesti omistettu Herran vuodelle ’83, on syytä ehkä myös avata pientä tutkimusmatkaa, jota henkilökohtaisesti olen viime aikoina musiikillisella puolella käynyt läpi.

Itselleni muodostui ehkä puoli vuotta sitten hyvin vahva tiedostus siitä, että vaikka historiani rockmusiikin kuuntelijana on pitkä, en oikeastaan koskaan ole lähtenyt tekemään musiikillisia tutkimusmatkoja aivan sinne juuritasolle saakka. Kuitenkin tiettyjen artistien kohdalla (esim. KISS ja AC/DC) alkupään tuotanto tuli kaluttua läpi melkein itsestään, mutta oli myös paljon artisteja, joiden tuotanto oli tuttua vasta siitä vaiheesta uraa, kun sitä oli takana jo 10 vuotta. Black Sabbath, David Bowie, Deep Purple ja Rainbow, Ronnie James Dion tavara ennen Sabbathia, Alice Cooper, ZZ Top… Tajusin myös, että en pystynyt Stairway to Heavenia lukuun ottamatta tunnistamaan yhtäkään Led Zeppelinin biisiä! Ja meikä väitti, että rockmusiikin yleissivistykseni oli muka hyvissä kantimissa, bullshit!

Tämä virhe oli korjattava. Alkoi armoton tutustuminen Ozzyn aikaiseen Sabbathiin, Zeppelinin koko tuotantoon, Deep Purplen MK II, III ja IV levyihin, lainasin myös kirjastosta kaikki Bowien levyt ennen Let’s Dancea, koska en omistanut niistä yhtäkään… Tästä muodostui mahtava matka, joka osaltaan on vieläkin kesken. Näin ensimmäistä kertaa sen missä tietyntyyppisen rockmusiikin juuret ovat ja miten tiettyyn tilanteeseen ollaan tultu. Musiikillinen historia siis todella viehätti.

Aloin huomaamaan myös, että musiikin historialla on mahtava tapa nivoutua kiinni toisiinsa ja luoda skenaarioita, jotka jaksavat viihdyttää vielä vuosikymmenienkin päästä. Parhaimpana esimerkkinä pitäisin Black Sabbathin ja Deep Purplen, kahden dinosaurushevin jättiläisen, luomaa mustekalamaista sukupuuta, jonka oksat ovat luoneet niin käsittämättömän suuren puun suurilla oksilla, että musiikin historiassa ei ole toista.

Jos pystytte mainitsemaan yhdenkin toisen kaksikon, jonka läpi on kulkenut jäseniä jotka joko a) ovat kuuluneet tai b) perustivat seuraavia bändejä: Elf, Rainbow, Gillan, Whitesnake, Ozzy Osbourne ja Dio, niin meikä tarjoaa kaljat!

Mitä tämä tieto sitten tekee tässä blogissa? Suuri osa näistä bändeistä julkaisi mahtavan levyn myös vuonna ’83! Lisäksi musiikin historia oli taas sekoittanut pakkaa, eikä Ronnie James Dio ollut ainoa, joka oli Deep Purplen johdannaisen Rainbown kautta päätynyt ensiksi Black Sabbathiin ja sittemmin sooloartistiksi, ei ei… Vuonna ’83 Black Sabbathin uudeksi laulajaksi oltiin pestattu Dion saappaisiin Deep Purplen MK II-kokoonpanon laulaja Ian Gillan! Piiri pieni pyörii!

Tästä syystä seuraavat arvosteluni tulevatkin käsittelemään juurikin tämän suuren sukupuun erilaisia inkarnaatioita ja vaiheita. Aloitan tarinoinnin Black Sabbathin Born Againilla, mutta tarkoitus on kahlata läpi niin Rainbow, Dio kuin Ozzykin. Arvostelun ohessa voikin sitten tarinoida kaikkea turhaa ja jakaa omia huonoja mielipiteitä.

Nyt lähtee!!

Sunday, April 11, 2010

Kyl tänne kamaa tulee vielä lisää.

Pientä venailua vain. \,,/

Wednesday, April 29, 2009

John Bongiovi & Wild Ones


John Bongiovi & The Wild Ones - The Bon Jovi Demo '83

Alkuun heti infoitusta itse kullekin, että tähän tulee pitkä intro kaiken maailman höpinää ennen itse arviota. Just bear with me, vai onko se bare? Anyone?
Well, eniwei, here we go! Här går vi! Tiu Tiu!

Vihdoin sain aikaiseksi tehdä ensimmäisen arvion tähän blogiin. Älkää, arvon lukijat, luulko/kuvitelko, että olisin lykännyt tätä tieten tahtoen.
Pois se minusta, mutta vauhdilla! Jukra!

Pointtihan on se, että kun Zade lähestyi tämän 83-idean kanssa, niin tiesin jo sillä nimenomaisella hetkellä, että nyt puhutaan suuremmista asioista kuin perus-blogeilusta. Onhan kyseessä ensinnäkin
a) vuosikymmen 1980 (Jumalan kiitos tuosta vuosikymmenestä sydämeni pohjasta!) ja
b) tuon kultaisen ja silmissäni kaikin puolin paratiisimaisein vuosikymmenen alkupää, jota pidän omana musiikillisen vaikuteastiani parhaana vuosikertana.
And you can take that to the bank!

Kun Zade laittoi tuon 'väitteen' tuohon Popedan alkuun (joka on mainio idea), niin meikä tekee nyt hieman samanlaisen julistuksen tässä:

Kaikki, jotka tuntevat allekirjoittaneen, tietävät Stryperin olevan paras bändi tälle suharille ikimaailmassa. Well, monet eivät tiedäkään, että kaikkien aikojen paras levy mielestäni on(kin) Bon Jovin Slippery When Wet.
Kuulenko jonkun kysyvän, että mitä hä?! Ei Stryper voi olla paras bändi, jos ykköslevy on Bon Hovin, siis Jovin.
Well, screw you, eli ruuvaa sua! Näin vaan on.
Kaksi elämässä eniten vaikuttanutta bändiä meikäläiselle on Stryper ja Bon Jovi. Ja levyjä plärätessä ne ovat vieläpä toisin päin mutta muuten ei! Twilight Zone, baby! ;)

Mutta nyt itse arvioon käsiksi.

Tämä huostaani haalima kopio alkaa biisillä What You Want. Biisi on aika tyypillinen "iso biisi", jota kuunnellessa huomaa, että soittajia on enemmän kuin Bon Jovin työllistämät viisi.
Tästä vedämme yhteistuumin johtopäätöksen, että tämä tulkinta on John Francis Bongiovin edellisen big band-joukkion, Atlantic City Expresswayn, nauhalle pieksemä teos. Taikka vaihtoehtoisesti kaverin omia studio-hempeilyjä. Tarina nimittäin kertoo, että Jon (tuohon aikaan vielä John - nimi kuulemma muuttui, koska joku iso kiho (luultavasti manageri-rahoittaja Dog McGee) lausui sen Joniksi) lakaisi studion lattioita työkseen ja sai palkan lisäksi myös käydä nauhoittelemassa kamujensa kanssa ei-niin-inhimillisiin aikoihin Powerstation-studiolla demojansa. Ja kun serkkupoika oli vielä yksi studion silmäätekevistä, niin tuottajiakin demoille saatiin varmasti "bisse-maksuilla". Vaikka Tuhkimo-tarinaa tässä sovellettiin.

Tähän väliin on pakko kertoa eräs Jonin oma sitaatti noilta ajoilta:
"Isot tähdet, joita tapasin, olivat mahtavia. He kysyivät aina, että: 'Mites ne demot etenee? Onnea matkaan, jäbä.' Kun taas keskivertostarat, jotka luulivat olevansa maailman haltioita, olivat v***upäitä ja isottelijoita." Scary.

Mutta jatketaanpa arviota. Huh huh, tuleepa tästä pitkä.

Seuraava biisi, jota kukaan ei varmasti tunnista, on nimeltään Runaway. Haha! Pettymyksekseni joudun toteamaan, että tämä ihan sama kuin Bon Jovin debyytillä. Äänenlaatu on vain heikompi. Mitään eri sovituksia tai muuta kiehtovaa ei löydy. Itku!

Mutta sitten pääsemme asiaan. Debyytiltä tuttu hittiainekset omaava, She Don't Know Me, on tässä - ja new wavessa löytyy! Voi pojat! Bassot on kaikki buustattu 'early 80's-syntikalla'.
Lanseeraan tuon ilmaisun nyt käyttöön virallisesti.
Ja yltiö-ironiseksi tämän tekee Zadenkin blogi-introssaan lainaama Mötley Crüen volistin, Vince Neilin, lause: ”Se oli päivä, joka uusi aalto kuoli ja rock’n’roll astui valtaan: 29. toukokuuta 1983. Toinen päivä kolmipäiväisillä U.S. Festivaaleilla.”

Hahaa! Musiikilliset ristiriitaisuudet kunniaan! Kunhan vain pysytään poissa nu-metallista ja grungesta, jotka ovat tämän sukupolven vitsauksia olleet syntymästään saakka! Rutto! \,,/

Seuraavana onkin (myös) ekalle levylle eksynyt Love Lies. Muikean viehkeä biisi, joka on päässyt suhteellisen valmiina tälle demollekin. Edes hassuhko ilmaisu:" Man, I used to be girl" ei ole tässä sen erikoisempi kuin levyllä. Hihi! Nyt tietty asialle vihkiytymättömät miettivät kaikenlaista, mutta kuunnelkaa biisi. Pienellä konteksti-erottelulla siitä saa vallan androgyyniaa pursuavan kappaleen.

Mutta eteenpäin menkäämme.

Jokainen meistä lienee kuulleen siitä nälästä, joka ajaa artistia tekemään yhä vain sielukkaampia ja syvempiä taideteoksia saadakseen kädenjälkensä ihmisten ilmoille. Johan sitä peräänkuulutti jo Twisted Sisterkin levyllään ja biisillään Stay Hungry. Vaikkakin vasta 1984. Heh! Eniwei...

Seuraavan kappaleen, Love Liesin, kertsin synakuvio on niin täynnä tätä nälkää, että en henkeni uhallakaan pysty oudoksumaan sitä ilmiötä, mikä Bon Jovista tuli vuosien 86-87 aikana koko maailmalle ja kuinka se on kasvanut siitä eteenpäin. Siinä on jotain niin konkreettisen käsinkosketettavaa intohimoa, että... ei ole sanoja.
Biisi on vedetty purkkiin yli 25 vuotta sitten ja itsellänikin on "vain köppäinen" bootleg-versio siitä ja kuitenkin tunnen sen luissa ja ytimissä. Ja tuo biisi ei edes ole lempparini tältä tallenteelta. Kuvitella, että luulin ennen tuon tappavan kovan syntikkakuvion tulleen ihmiskunnalle tutuksi vasta vuonna '85, jolloin Gremlins-leffan tunnarissa sitä viljeltiin iloisasti.
Mutta joo. Ja nauhalla hieman pinnistetyt vokaalitkaan eivät häiritse loppujen lopuksi niin paljoa. Nehän kuitenkin osoittavat maailman luokan laulajan, Jon Bon Jovin vain ihmisekseksi.

Vielä otan tuosta Bonkka-paketista saadut Hollywood Dreams -ja Talkin' In Your Sleep -biisit pieneen syyniin. Parkkiintunut fani tietää, että nämä biisit jätettiin yöpäydän laatikkoon odottamaan tulevia kuivia kausia. Niin lupaavia kuin olivatkin.
Niihin ei sitten tarvinnut kajota, koska pojat olivat suhteellisen tuotteliaita biisien taholta pahaenteisen vuoden 1985 jälkeen.
Esim. bändille pieniä paineita aihettaneeseen kolmanteen, seuraavana vuonna '86 ilmestyneeseen levyyn, Slippery When Wetiin, tehtiin lähemmäs 30 kappaletta, joista valittiin nuo legendoiksi käyneet 10 tiukkaa värssyä.
Mutta se on jo toinen tarina.

Tuesday, April 21, 2009

Popeda - Kaasua...


Popeda – Kaasua…

Väite: Vuonna 1983 Popeda oli suomen kovin (heavy)rock-bändi.


Päätin sitten aloittaa tämän blogin varsinaisen arvosteluosion tällä levyllä vain siksi, että tuli mainittua se tuossa johdannossa. Alkuperäinen idea oli, että olisin avannut pelin Dion Holy Diverilla, mutta jännästi ne kortit menivätkin sitten näin. Arvostelen Dion tuonnempana ja jos mitään jännää ei tapahdu, niin samaan aikaan saatte lukea Mazin arvostelua toisen Black Sabbath-keulakuvan soolosta samaiselta vuodelta.

Ostin Popedan levyn ihan vahingossa, se myönnettäköön. Olin ymmärtänyt jo aikaisemmin, että levyhyllyssäni ei ole yhtään kyseisen bändin tuotosta, ja olin miettinyt asian korjaamista. Popeda kuitenkin hyvin usein mainitaan yhtenä suomirockin kantavista peruskivistä, bändinä jonka vaikutus suomalaiseen rockmusiikkiin on ollut pitkällä tähtäimellä jopa yhtä suurta kuin vaikkapa Yöllä tai Eppu Normaalilla. Mutta tämähän olikin juuri se ongelma. Vihaan sanaa suomirock, koska jokainen musiikkia kuunteleva ihminen tietää, että kyseistä genreä ei todellisuudessa ole olemassakaan, eikä se tarkoita mitään. Suomirockista itselleni tulee mieleen vain tylsät lavalla seisovat bändit (kuten esim. Eppu Normaali tai Juice Leskinen) joilta puuttuu viihdyttävyys kaikilla mahdollisilla tavoilla. Jokainen ”suomirock”-bändi tuntuu soittavan aivan erilaista musiikkia keskenään (jonka huomamme tuonnempana) ja ainoa homogeenisyyttä ajava piirre on laulettu kieli. Miksi nämä siis täytyy niputtaa saman genrenimen alle? Tämä siis oli se päälimmäinen syy miksi Popedan ostoon meni niin kauan.

Kun päätin sitten ostaa Popedaa, niin tottakai lähtöasetelma oli se tuttu ja turvallinen – vuosiluku ja kansi. Vuosiluvusta pystyt päättelemään edes vähän onko musiikki sellaista mitä mahdollisesti haluaisit kuulla, ja kansikuva saattaa sitten vahvasti olla tukemassa tätä hypoteesia. Tämän combon jälkeen musiikin ennakkokuuntelua harvoin edes tarvitaan, haha!

Popedalla kansi ja vuosiluku kohtasivat täydellisesti. Kansi on minusta vieläkin yhtyeen uran siistein ja uskottavin, vuosiluku tulee hyvänä plussana. Prätkät, niitit, Motörhead-pinssit, raybanit, viikset ja farkkuliivit voisivat antaa kuvaa, että kyseessä onkin jotain hieman (ajan hengessä) rankempaa musaa, ja totuuden nimissä ei se veikkaus nyt niin kauaksi menekkään. Kannen värisävyt miellyttävät silmää ja onneksi juuri tälle levylle on valittu se (in my opinion) ainoa oikea ja siistein Popeda-logo. Lisäksi asiaa ei yhtään haittaa se, että ostin kyseisen platan Poko-recordsin ”Rock Legends”-sarjan palapelinä (jossa siis tuli mukana levy), jonka koottuaan saa levyn kannen vinyylikoossa! Eli sanoo tyttöystäväni mitä tahansa, tulee tuo palapeli löytymään tulevaisuudessa meidän seinältämme!

Kaikki siis tähän asti kunnossa, joten mites itse musiikki?

Pidin Popedaa jostain syystä aina tähän samaan tylsään suomalaiseen kastiin kuuluvana bändinä, joka laulaa melankolisesti tylsiä biisejä, mukakekseliästä lyriikkaa ja soittaa niin perisuomalaisesti tuotetuilla (lue: huonoilla) soundeilla tehtyä musaa, että jopa Finlandiassa on vähemmän kansallistunnelmaa, kuin niissä. Empä olisi voinut olla enempää väärässä. Miksi? Koska mikään edellämainituista asioista ei tämän levyn kohdalla pitänyt paikkaansa.

Suomi oli vuonna 1983 suhteellisen takapajuinen maa mitä musiikkiin tuli, eikä täällä osattu tehdä kansainvälisesti kiinnostavia biisejä tai tuottaa levyjä, jotka olisivat oikeasti kiinnostaneet Ruotsia pidemmällä. Hanoi Rocks teki kyllä Lontoossa Back to the Mystery Cityään ja Zero Nine oli käynyt Englannissa levyttämässä Ian Gillanin kanssa, mutta mitä sitten? Mystery City kuulostaa suomalaiselta vaikka Lontoossa äänitettiinkin, eikä se omaa kovinkaan monta oikeaa hittibiisiä. Ja Zero Nine ei sitten kiinnostanutkaan oikeastaan kuin pientä heavyvähemmistöä ennen vuotta ’85. Kirka teki vielä iskelmää ja vaikka OZ tekikin ruotsissa pioneerityötä ja väänsi tiukkaa Acceptin kaltaista heavya, leimattiin se usein ruotsalaiseksi bändiksi, eikä suomalaiseksi. Popeda onnistui jotenkin ihmeellisesti välttämään nämä karikot, vaikka tekikin suomeksi laulettua hard rockia, äänitti levyn täysin suomalaisin voimin ja Suomessa, eikä koskaan tähdännyt härmää kauemmaksi kotikonnuilta.

Levyn soundimaailma hivelee korvia, tai ainakin omiani. Harvoin levyä on saatu kuulostamaan näin liveltä, ilman että koko homma puuroutuu ja kuulostaa amatöörimäiseltä. Myöskin kaikelta ylituottamiselta on vältytty ja levy kuulostaa todellakin siltä, että ollaan laitettu styrkkarit päälle ja alettu paahtaa. Ja äijät todellakin ovat tulessa! Kyllähän se Motörheadin kuuntelu sieltä kuuluu, mutta bändi onnistuu vain tekemään sen snadisti paremmin, kuin mahdolliset esikuvansa. Tämä ei tunnu ihan niin liveltä.

Ja sitten itse biisimateriaaliin. Levyn avaa stadionrockmainen Kaasua, komisaario Peppone, jonka nimessä ei oikeasti ole mitään järkeä tai sen suurempaa salaisuutta. Rocklyriikan ei vaan aina tarvitse olla järkevää tai syvällistä. Biisi toimii musiikillisesti todella hyvin ja on mielestäni osoitus Costellon (Hautamäki) sävellyskynän terävyydestä aikaa ennen ”Pitkää kuumaa kesää” tai muita vastaavia kuuluisia Popeda-hittejä. Avausbiisi on kaikenlisäksi ehkä yksi hittipitoisimpia Popeda-biisejä koskaan, ihan jopa kansainvälisellä tasolla. Jos biisi olisi laulettu englanniksi, olen aivan varma, että sillä olisi ollut todella suuri mahdollisuus viedä Popedaa maailmalle. Tai jos Costello olisi jo noina päivinä soitellut Hanoi Rocksin riveissä, olisi Andy McCoyn sävelkynä vielä tässä vaiheessa jäänyt tälle herralle kakkoseksi. Costello muutenkin loistaa läpi levyn, niin säveltäjänä, kuin kitaristinakin.

”Kiinni jäin avaa levyn ”Deep Purple feat. Motörhead”-tyyppisen linjan, joka tuo esille sen faktan, että Popeda - ainakin vielä näihin aikoihin - oli todellakin heavybändi. Jokainen biisi tältä levyltä ei ehkä ole mitään brittiheavyn kaltaista paahtoa, mutta kukaan ei voi väittää etteikö osa näistä biiseistä oikeasti olisi heavya. Nopea tempo ja raskaat (mutta melodiset) kitarat tuovat todellakin esille bändin rähjäisemmän ja rankemman puolen.

Kun kuulin ”Soittomatkalla” ensimmäisen kerran, tuli mieleeni, että kylläpä biisistä tulee mieleen Lynyrd Skynyrd. En ole koskaan Skynyrdiä kuunnellut, enkä varmaan osaisi nimetä heiltä yhtään kappaletta, mutta tiedän kyllä miltä bändin perussoundi kuulostaa. Ja siis tämä biisihän oli sitten oikeasti Skynyrdiä, haha! Kyseessä on siis Popedan suomentama versio vanhasta kappaleesta ”Needle and Spoon”, vuodelta 1974. Ja Popedan versio toimii hyvin. Lyriikat eivät ole ehkä niin suorat ja rankat, kuin orginaalissa kappaleessa, mutta teema on sama ja kyllä tässäkin versiossa huumeidenkäytön tuomaa (negatiivista) lohtua vilautellaan. Costello loistaa taustalauluissa ja ei voi kuin ihailla tuolloin kaksikymppisen jäbän kitaransoiton tatsia.

”Armahdus kuulostaa minusta hyvältä Hanoi Rocksilta ja biisissä onkin paljon samanlaista vibaa, kuin mitä Andynkin sävellyksissä. Joskus oikeasti harmittaa, että Costello soitti parhaat vuotensa ”vain” suomeksi laulavassa bändissä, eikä ollut mukana esim. Hanoissa sen kultavuosina, mutta asiallehan ei voi mitään. Onneksi Costello sai sentään jonkinlaista mainetta ja tunnustusta Popedassa ja ehkä Hanoikin oli Hanoi vain sen ollessa sellainen, kuin se oli todellisuudessa.

”Viimeinen Mohikaani” on loistavaa rokkaavaa Popedaa todellisessa Deep Purple-hengessä. Mollivoittoiset kasarihammondit ja raskas kitarariffi tukevat toisiaan saumattomasti ja saavat biisin surumieliset lyriikat kuulostamaan oikeasti uskottavilta. Diggaan muutenkin siitä, että jos bändissä on synisti, niin sille annetaan tarvittavasti tilaa soittaa instrumenttiaan, eikä jätetä soittajaa vain taustalle ja kitaristi(e)n varjoon. Popedalla on kaksi todella hyvää rockkitaristia ja silti Pekkoselle annetaan tilaa soittaa pääriffiä toisen kitaran kanssa, ja joissakin biiseissä jopa sooloa! Todellakin hatunnoston arvoinen liike bändiltä, koska tähän ei moni ryhdy.

Orginaalin B-puolen avaa levyn paras kappale ”Tellus”, mutta CD-aikakaudellahan näitä puolia ei tunnetusti enää ole. Silti ymmärrän hyvin miksi alkuperäiseen julkaisuun biisi on laitettu juuri tähän kohtaan, koska tämä biisi repäisee niin kovin, että meinaa pää räjähtää! Raskainta Popedaa varmaan ikinä, todellista biker heavya, ja tästä biisistä olisi Lemmykin kateellinen! Mustajärvi huutaa kuin riivattu ja lyriikat ovat Popedan parhaimmistoa. Muutenkin hyviä lyriikoita viljellyt levy iskee pöytään todellista heavy-lyriikaa muinaisine liskoineen ja maailmanlopun maalailuineen. Jos tämä biisi olisi ollut englanniksi, niin Popeda olisi oikeasti ollut maailmalla viimeistään vuonna ’84. Ja jos ei olisi ollut, niin kaikki saavat minun puolestani haistaa takalistoani, koska silloin kukaan ei ymmärrä hyvästä heavystä mitään. Aivan loistava kappale ja kuka olisi uskonut, että Popeda pystyisi tekemään biisin jonka tahdissa tekee oikeasti mieli MOSHATA?

”Silirimpsis Hei” on taas hyvä esimerkki levyn hienoista kappaleista, joita näköjään tuntuu riittävän. Yksinkertaisella, mutta niin koukuttavalla kertosäkeen melodialla varustettu jokamiehen humalainen hoilausralli tarttuu päähän kuin purkka, eikä lähde pois. Costello soittaa skebaansa paremmin kuin kukaan suomalainen 20-vuotias jantteri noina päivinä, eikä todellakaan kellään Andy McCoylla ole mitään sanomista miehen melodiatajuun. Lyriikat ovat juuri niin tyhmät, kuin niiden tällaisessa biisissä kuuluu ollakkin, ja se on vain ja ainoastaan positiivinen asia. Täydellinen isolla lavalla soitettava kesäbiisi.

”Painajainen on ehkä levyn heikoin biisi, mutta mitä kertoo se, että sekään ei ole huono? Perusvarmaa rokkia, mutta ikävästi kertosäe vähän lässähtää. Säkeistö tuntuu koko ajan siltä, että se on tarkoituksellisesti jätetty vähän laahaavaksi ja antaa odottaa hienoa, mukaansatempaavaa kertsiä. Näin ei kuitenkaan käy ja biisi jää vähän etäiseksi ja täytteen omaiseksi. Biisi ei kuitenkaan ole skip-nappulan vaaran alla, koska se samalla on myös vähän erilaista Popedaa. Biisin pääriffi on rankka, mutta samalla todellisuudessa biisi on ehkä jotenkin levyn vähiten rankin. En ihan ole päässyt tähän sisälle, koska levy muuten tarjoilee hittiä hitin perään ja tämä ei sellaista ole. Mutta so what, on niitä täytebiisejä KISSilläkin.

”Kaikki tiet vievät koomaan” on bluesahtavalla riffillä varustettu heavybiisi aikana ennen Peer Güntia. Biisi tuo elävästi mieleen Judas Priestin soittamassa ZZ Topia, koska biisi tavallaan onkin heavy-viballa varustettu versio melkein mistä tahansa Topin biisistä. Biisi on siitä vähän kummallinen, että en koskaan muista miten biisi menee, ennenkä kuulen sen, haha! Luulen, että se johtuu vain siitä, että biisissä ei ole varsinaista kertsiä, mutta toisaalta hyvät riffit ja melodiat korjaavat tämän puuttuvan seikan.

”Liian myöhään” kruunaa koko potin täydellisesti. Tämä on todellakin sitä Motörheadia! Brittiheavy ja alkeellinen speed raikaa oikein huolella ja biisi päättää railakkaasti jo muutenkin loistavan levyn. Itseäni ainakin ärsyttää aina ihan sairaasti, jos levyn viimeinen biisi on huono. Se saa tuntumaan siltä, että biisi on jopa symbolisesti jätetty viimeiseksi, koska ei olisi pärjännyt levyn alkuvaiheessa. Miksi sitten yleensä ottaa tällaista biisiä mukaan levylle? Tämä ei onneksi niin tee ja tuntuu enemmänkin koko bändin nimmareilta jo valmiiksi hyvin muovaillussa sopimuksessa. Ablodit ansaitsevat ja minä lopetan levyn hymyillen.

Mitä sitten tulee alussa esittämääni väitteeseen? Noh, tämä ilman muuta oli Popedan läpimurtolevy, enkä enää yhtään ihmettele miksi. 80-luku toi tullessaan muitakin Popeda-hittejä (Kuuma kesä, Matkalla Alabamaan, Sukset, John Holmes jne.), mutta ikinä Popeda ei ole ollut näin vahvoilla, kuin tällä levyllä. Ei ennen sitä, ei sen jälkeen. Joten tottakai Popedan voimakaksikko Blacklake & Gravehill nimeävät tämän uransa huippuhetkeksi.

Verrataampa tätä sitten vähän muihin aikalaisiinsa. En nää järkevänä rinnastaa tätä muihin ”suomirock”-akteihin, kuten Yö ja Eppu Normaali, koska bändit tekivät keskenään aivan erilaista musaa, ja vaikka Yö menestyikin debyytillään samana vuonna hyvin (siitä lisää toisessa arviossa…), ei Yö ole mitään verrattuna Popedan heviin rankkuuteen. Siksi järkevämpää onkin verrata Popedaa muihin saman genren artisteihin, vaikka kieli onkin eri. Kuten jo edellä mainitsin, ei Hanoi Rocks samana vuonna saavuttanut samaa laatua, kuin Popeda. Hanoi teki parhaimman levytyksensä vasta vuotta myöhemmin ja pyyhki silloin kyllä Popedalla lattiaa, mutta ei vielä vuonna ’83. OZ teki omia kepposiaan Ruotsissa ja ei varsinaisesti halunnut enää kulminoitua suomalaiseksi bändiksi. Riff Raff teki laatua, mutta menestys oli aika marginaalista. Kirka ei laulanut vielä heviä. Zero Nine ei saanut loistavan levyn syrjästä kiinni kuin vasta pari vuotta myöhemmin, Ironcross vasta neljä vuotta myöhemmin. Tarotia ei ollut ja Eppu Normaali, sekä Yö tekivät ihan omia juttujaan, joten… Mielestäni on aika perusteltua sanoa, että Popeda oli vuonna ’83 suomen kovin heavyrock-bändi. Sen puolesta puhuu tämä levy.

4½/5