John Bongiovi & Wild Ones

John Bongiovi & The Wild Ones - The Bon Jovi Demo '83

Alkuun heti infoitusta itse kullekin, että tähän tulee pitkä intro kaiken maailman höpinää ennen itse arviota. Just bear with me, vai onko se bare? Anyone?
Well, eniwei, here we go! Här går vi! Tiu Tiu!

Vihdoin sain aikaiseksi tehdä ensimmäisen arvion tähän blogiin. Älkää, arvon lukijat, luulko/kuvitelko, että olisin lykännyt tätä tieten tahtoen.
Pois se minusta, mutta vauhdilla! Jukra!

Pointtihan on se, että kun Zade lähestyi tämän 83-idean kanssa, niin tiesin jo sillä nimenomaisella hetkellä, että nyt puhutaan suuremmista asioista kuin perus-blogeilusta. Onhan kyseessä ensinnäkin
a) vuosikymmen 1980 (Jumalan kiitos tuosta vuosikymmenestä sydämeni pohjasta!) ja
b) tuon kultaisen ja silmissäni kaikin puolin paratiisimaisein vuosikymmenen alkupää, jota pidän omana musiikillisen vaikuteastiani parhaana vuosikertana.
And you can take that to the bank!

Kun Zade laittoi tuon 'väitteen' tuohon Popedan alkuun (joka on mainio idea), niin meikä tekee nyt hieman samanlaisen julistuksen tässä:

Kaikki, jotka tuntevat allekirjoittaneen, tietävät Stryperin olevan paras bändi tälle suharille ikimaailmassa. Well, monet eivät tiedäkään, että kaikkien aikojen paras levy mielestäni on(kin) Bon Jovin Slippery When Wet.
Kuulenko jonkun kysyvän, että mitä hä?! Ei Stryper voi olla paras bändi, jos ykköslevy on Bon Hovin, siis Jovin.
Well, screw you, eli ruuvaa sua! Näin vaan on.
Kaksi elämässä eniten vaikuttanutta bändiä meikäläiselle on Stryper ja Bon Jovi. Ja levyjä plärätessä ne ovat vieläpä toisin päin mutta muuten ei! Twilight Zone, baby! ;)

Mutta nyt itse arvioon käsiksi.

Tämä huostaani haalima kopio alkaa biisillä What You Want. Biisi on aika tyypillinen "iso biisi", jota kuunnellessa huomaa, että soittajia on enemmän kuin Bon Jovin työllistämät viisi.
Tästä vedämme yhteistuumin johtopäätöksen, että tämä tulkinta on John Francis Bongiovin edellisen big band-joukkion, Atlantic City Expresswayn, nauhalle pieksemä teos. Taikka vaihtoehtoisesti kaverin omia studio-hempeilyjä. Tarina nimittäin kertoo, että Jon (tuohon aikaan vielä John - nimi kuulemma muuttui, koska joku iso kiho (luultavasti manageri-rahoittaja Dog McGee) lausui sen Joniksi) lakaisi studion lattioita työkseen ja sai palkan lisäksi myös käydä nauhoittelemassa kamujensa kanssa ei-niin-inhimillisiin aikoihin Powerstation-studiolla demojansa. Ja kun serkkupoika oli vielä yksi studion silmäätekevistä, niin tuottajiakin demoille saatiin varmasti "bisse-maksuilla". Vaikka Tuhkimo-tarinaa tässä sovellettiin.

Tähän väliin on pakko kertoa eräs Jonin oma sitaatti noilta ajoilta:
"Isot tähdet, joita tapasin, olivat mahtavia. He kysyivät aina, että: 'Mites ne demot etenee? Onnea matkaan, jäbä.' Kun taas keskivertostarat, jotka luulivat olevansa maailman haltioita, olivat v***upäitä ja isottelijoita." Scary.

Mutta jatketaanpa arviota. Huh huh, tuleepa tästä pitkä.

Seuraava biisi, jota kukaan ei varmasti tunnista, on nimeltään Runaway. Haha! Pettymyksekseni joudun toteamaan, että tämä ihan sama kuin Bon Jovin debyytillä. Äänenlaatu on vain heikompi. Mitään eri sovituksia tai muuta kiehtovaa ei löydy. Itku!

Mutta sitten pääsemme asiaan. Debyytiltä tuttu hittiainekset omaava, She Don't Know Me, on tässä - ja new wavessa löytyy! Voi pojat! Bassot on kaikki buustattu 'early 80's-syntikalla'.
Lanseeraan tuon ilmaisun nyt käyttöön virallisesti.
Ja yltiö-ironiseksi tämän tekee Zadenkin blogi-introssaan lainaama Mötley Crüen volistin, Vince Neilin, lause: ”Se oli päivä, joka uusi aalto kuoli ja rock’n’roll astui valtaan: 29. toukokuuta 1983. Toinen päivä kolmipäiväisillä U.S. Festivaaleilla.”

Hahaa! Musiikilliset ristiriitaisuudet kunniaan! Kunhan vain pysytään poissa nu-metallista ja grungesta, jotka ovat tämän sukupolven vitsauksia olleet syntymästään saakka! Rutto! \,,/

Seuraavana onkin (myös) ekalle levylle eksynyt Love Lies. Muikean viehkeä biisi, joka on päässyt suhteellisen valmiina tälle demollekin. Edes hassuhko ilmaisu:" Man, I used to be girl" ei ole tässä sen erikoisempi kuin levyllä. Hihi! Nyt tietty asialle vihkiytymättömät miettivät kaikenlaista, mutta kuunnelkaa biisi. Pienellä konteksti-erottelulla siitä saa vallan androgyyniaa pursuavan kappaleen.

Mutta eteenpäin menkäämme.

Jokainen meistä lienee kuulleen siitä nälästä, joka ajaa artistia tekemään yhä vain sielukkaampia ja syvempiä taideteoksia saadakseen kädenjälkensä ihmisten ilmoille. Johan sitä peräänkuulutti jo Twisted Sisterkin levyllään ja biisillään Stay Hungry. Vaikkakin vasta 1984. Heh! Eniwei...

Seuraavan kappaleen, Love Liesin, kertsin synakuvio on niin täynnä tätä nälkää, että en henkeni uhallakaan pysty oudoksumaan sitä ilmiötä, mikä Bon Jovista tuli vuosien 86-87 aikana koko maailmalle ja kuinka se on kasvanut siitä eteenpäin. Siinä on jotain niin konkreettisen käsinkosketettavaa intohimoa, että... ei ole sanoja.
Biisi on vedetty purkkiin yli 25 vuotta sitten ja itsellänikin on "vain köppäinen" bootleg-versio siitä ja kuitenkin tunnen sen luissa ja ytimissä. Ja tuo biisi ei edes ole lempparini tältä tallenteelta. Kuvitella, että luulin ennen tuon tappavan kovan syntikkakuvion tulleen ihmiskunnalle tutuksi vasta vuonna '85, jolloin Gremlins-leffan tunnarissa sitä viljeltiin iloisasti.
Mutta joo. Ja nauhalla hieman pinnistetyt vokaalitkaan eivät häiritse loppujen lopuksi niin paljoa. Nehän kuitenkin osoittavat maailman luokan laulajan, Jon Bon Jovin vain ihmisekseksi.

Vielä otan tuosta Bonkka-paketista saadut Hollywood Dreams -ja Talkin' In Your Sleep -biisit pieneen syyniin. Parkkiintunut fani tietää, että nämä biisit jätettiin yöpäydän laatikkoon odottamaan tulevia kuivia kausia. Niin lupaavia kuin olivatkin.
Niihin ei sitten tarvinnut kajota, koska pojat olivat suhteellisen tuotteliaita biisien taholta pahaenteisen vuoden 1985 jälkeen.
Esim. bändille pieniä paineita aihettaneeseen kolmanteen, seuraavana vuonna '86 ilmestyneeseen levyyn, Slippery When Wetiin, tehtiin lähemmäs 30 kappaletta, joista valittiin nuo legendoiksi käyneet 10 tiukkaa värssyä.
Mutta se on jo toinen tarina.