Popeda - Kaasua...

Popeda – Kaasua…

Väite: Vuonna 1983 Popeda oli suomen kovin (heavy)rock-bändi.

Päätin sitten aloittaa tämän blogin varsinaisen arvosteluosion tällä levyllä vain siksi, että tuli mainittua se tuossa johdannossa. Alkuperäinen idea oli, että olisin avannut pelin Dion Holy Diverilla, mutta jännästi ne kortit menivätkin sitten näin. Arvostelen Dion tuonnempana ja jos mitään jännää ei tapahdu, niin samaan aikaan saatte lukea Mazin arvostelua toisen Black Sabbath-keulakuvan soolosta samaiselta vuodelta.

Ostin Popedan levyn ihan vahingossa, se myönnettäköön. Olin ymmärtänyt jo aikaisemmin, että levyhyllyssäni ei ole yhtään kyseisen bändin tuotosta, ja olin miettinyt asian korjaamista. Popeda kuitenkin hyvin usein mainitaan yhtenä suomirockin kantavista peruskivistä, bändinä jonka vaikutus suomalaiseen rockmusiikkiin on ollut pitkällä tähtäimellä jopa yhtä suurta kuin vaikkapa Yöllä tai Eppu Normaalilla. Mutta tämähän olikin juuri se ongelma. Vihaan sanaa suomirock, koska jokainen musiikkia kuunteleva ihminen tietää, että kyseistä genreä ei todellisuudessa ole olemassakaan, eikä se tarkoita mitään. Suomirockista itselleni tulee mieleen vain tylsät lavalla seisovat bändit (kuten esim. Eppu Normaali tai Juice Leskinen) joilta puuttuu viihdyttävyys kaikilla mahdollisilla tavoilla. Jokainen ”suomirock”-bändi tuntuu soittavan aivan erilaista musiikkia keskenään (jonka huomamme tuonnempana) ja ainoa homogeenisyyttä ajava piirre on laulettu kieli. Miksi nämä siis täytyy niputtaa saman genrenimen alle? Tämä siis oli se päälimmäinen syy miksi Popedan ostoon meni niin kauan.

Kun päätin sitten ostaa Popedaa, niin tottakai lähtöasetelma oli se tuttu ja turvallinen – vuosiluku ja kansi. Vuosiluvusta pystyt päättelemään edes vähän onko musiikki sellaista mitä mahdollisesti haluaisit kuulla, ja kansikuva saattaa sitten vahvasti olla tukemassa tätä hypoteesia. Tämän combon jälkeen musiikin ennakkokuuntelua harvoin edes tarvitaan, haha!

Popedalla kansi ja vuosiluku kohtasivat täydellisesti. Kansi on minusta vieläkin yhtyeen uran siistein ja uskottavin, vuosiluku tulee hyvänä plussana. Prätkät, niitit, Motörhead-pinssit, raybanit, viikset ja farkkuliivit voisivat antaa kuvaa, että kyseessä onkin jotain hieman (ajan hengessä) rankempaa musaa, ja totuuden nimissä ei se veikkaus nyt niin kauaksi menekkään. Kannen värisävyt miellyttävät silmää ja onneksi juuri tälle levylle on valittu se (in my opinion) ainoa oikea ja siistein Popeda-logo. Lisäksi asiaa ei yhtään haittaa se, että ostin kyseisen platan Poko-recordsin ”Rock Legends”-sarjan palapelinä (jossa siis tuli mukana levy), jonka koottuaan saa levyn kannen vinyylikoossa! Eli sanoo tyttöystäväni mitä tahansa, tulee tuo palapeli löytymään tulevaisuudessa meidän seinältämme!

Kaikki siis tähän asti kunnossa, joten mites itse musiikki?

Pidin Popedaa jostain syystä aina tähän samaan tylsään suomalaiseen kastiin kuuluvana bändinä, joka laulaa melankolisesti tylsiä biisejä, mukakekseliästä lyriikkaa ja soittaa niin perisuomalaisesti tuotetuilla (lue: huonoilla) soundeilla tehtyä musaa, että jopa Finlandiassa on vähemmän kansallistunnelmaa, kuin niissä. Empä olisi voinut olla enempää väärässä. Miksi? Koska mikään edellämainituista asioista ei tämän levyn kohdalla pitänyt paikkaansa.

Suomi oli vuonna 1983 suhteellisen takapajuinen maa mitä musiikkiin tuli, eikä täällä osattu tehdä kansainvälisesti kiinnostavia biisejä tai tuottaa levyjä, jotka olisivat oikeasti kiinnostaneet Ruotsia pidemmällä. Hanoi Rocks teki kyllä Lontoossa Back to the Mystery Cityään ja Zero Nine oli käynyt Englannissa levyttämässä Ian Gillanin kanssa, mutta mitä sitten? Mystery City kuulostaa suomalaiselta vaikka Lontoossa äänitettiinkin, eikä se omaa kovinkaan monta oikeaa hittibiisiä. Ja Zero Nine ei sitten kiinnostanutkaan oikeastaan kuin pientä heavyvähemmistöä ennen vuotta ’85. Kirka teki vielä iskelmää ja vaikka OZ tekikin ruotsissa pioneerityötä ja väänsi tiukkaa Acceptin kaltaista heavya, leimattiin se usein ruotsalaiseksi bändiksi, eikä suomalaiseksi. Popeda onnistui jotenkin ihmeellisesti välttämään nämä karikot, vaikka tekikin suomeksi laulettua hard rockia, äänitti levyn täysin suomalaisin voimin ja Suomessa, eikä koskaan tähdännyt härmää kauemmaksi kotikonnuilta.

Levyn soundimaailma hivelee korvia, tai ainakin omiani. Harvoin levyä on saatu kuulostamaan näin liveltä, ilman että koko homma puuroutuu ja kuulostaa amatöörimäiseltä. Myöskin kaikelta ylituottamiselta on vältytty ja levy kuulostaa todellakin siltä, että ollaan laitettu styrkkarit päälle ja alettu paahtaa. Ja äijät todellakin ovat tulessa! Kyllähän se Motörheadin kuuntelu sieltä kuuluu, mutta bändi onnistuu vain tekemään sen snadisti paremmin, kuin mahdolliset esikuvansa. Tämä ei tunnu ihan niin liveltä.

Ja sitten itse biisimateriaaliin. Levyn avaa stadionrockmainen ”Kaasua, komisaario Peppone”, jonka nimessä ei oikeasti ole mitään järkeä tai sen suurempaa salaisuutta. Rocklyriikan ei vaan aina tarvitse olla järkevää tai syvällistä. Biisi toimii musiikillisesti todella hyvin ja on mielestäni osoitus Costellon (Hautamäki) sävellyskynän terävyydestä aikaa ennen ”Pitkää kuumaa kesää” tai muita vastaavia kuuluisia Popeda-hittejä. Avausbiisi on kaikenlisäksi ehkä yksi hittipitoisimpia Popeda-biisejä koskaan, ihan jopa kansainvälisellä tasolla. Jos biisi olisi laulettu englanniksi, olen aivan varma, että sillä olisi ollut todella suuri mahdollisuus viedä Popedaa maailmalle. Tai jos Costello olisi jo noina päivinä soitellut Hanoi Rocksin riveissä, olisi Andy McCoyn sävelkynä vielä tässä vaiheessa jäänyt tälle herralle kakkoseksi. Costello muutenkin loistaa läpi levyn, niin säveltäjänä, kuin kitaristinakin.

”Kiinni jäin” avaa levyn ”Deep Purple feat. Motörhead”-tyyppisen linjan, joka tuo esille sen faktan, että Popeda - ainakin vielä näihin aikoihin - oli todellakin heavybändi. Jokainen biisi tältä levyltä ei ehkä ole mitään brittiheavyn kaltaista paahtoa, mutta kukaan ei voi väittää etteikö osa näistä biiseistä oikeasti olisi heavya. Nopea tempo ja raskaat (mutta melodiset) kitarat tuovat todellakin esille bändin rähjäisemmän ja rankemman puolen.

Kun kuulin ”Soittomatkalla” ensimmäisen kerran, tuli mieleeni, että kylläpä biisistä tulee mieleen Lynyrd Skynyrd. En ole koskaan Skynyrdiä kuunnellut, enkä varmaan osaisi nimetä heiltä yhtään kappaletta, mutta tiedän kyllä miltä bändin perussoundi kuulostaa. Ja siis tämä biisihän oli sitten oikeasti Skynyrdiä, haha! Kyseessä on siis Popedan suomentama versio vanhasta kappaleesta ”Needle and Spoon”, vuodelta 1974. Ja Popedan versio toimii hyvin. Lyriikat eivät ole ehkä niin suorat ja rankat, kuin orginaalissa kappaleessa, mutta teema on sama ja kyllä tässäkin versiossa huumeidenkäytön tuomaa (negatiivista) lohtua vilautellaan. Costello loistaa taustalauluissa ja ei voi kuin ihailla tuolloin kaksikymppisen jäbän kitaransoiton tatsia.

”Armahdus” kuulostaa minusta hyvältä Hanoi Rocksilta ja biisissä onkin paljon samanlaista vibaa, kuin mitä Andynkin sävellyksissä. Joskus oikeasti harmittaa, että Costello soitti parhaat vuotensa ”vain” suomeksi laulavassa bändissä, eikä ollut mukana esim. Hanoissa sen kultavuosina, mutta asiallehan ei voi mitään. Onneksi Costello sai sentään jonkinlaista mainetta ja tunnustusta Popedassa ja ehkä Hanoikin oli Hanoi vain sen ollessa sellainen, kuin se oli todellisuudessa.

”Viimeinen Mohikaani” on loistavaa rokkaavaa Popedaa todellisessa Deep Purple-hengessä. Mollivoittoiset kasarihammondit ja raskas kitarariffi tukevat toisiaan saumattomasti ja saavat biisin surumieliset lyriikat kuulostamaan oikeasti uskottavilta. Diggaan muutenkin siitä, että jos bändissä on synisti, niin sille annetaan tarvittavasti tilaa soittaa instrumenttiaan, eikä jätetä soittajaa vain taustalle ja kitaristi(e)n varjoon. Popedalla on kaksi todella hyvää rockkitaristia ja silti Pekkoselle annetaan tilaa soittaa pääriffiä toisen kitaran kanssa, ja joissakin biiseissä jopa sooloa! Todellakin hatunnoston arvoinen liike bändiltä, koska tähän ei moni ryhdy.

Orginaalin B-puolen avaa levyn paras kappale ”Tellus”, mutta CD-aikakaudellahan näitä puolia ei tunnetusti enää ole. Silti ymmärrän hyvin miksi alkuperäiseen julkaisuun biisi on laitettu juuri tähän kohtaan, koska tämä biisi repäisee niin kovin, että meinaa pää räjähtää! Raskainta Popedaa varmaan ikinä, todellista biker heavya, ja tästä biisistä olisi Lemmykin kateellinen! Mustajärvi huutaa kuin riivattu ja lyriikat ovat Popedan parhaimmistoa. Muutenkin hyviä lyriikoita viljellyt levy iskee pöytään todellista heavy-lyriikaa muinaisine liskoineen ja maailmanlopun maalailuineen. Jos tämä biisi olisi ollut englanniksi, niin Popeda olisi oikeasti ollut maailmalla viimeistään vuonna ’84. Ja jos ei olisi ollut, niin kaikki saavat minun puolestani haistaa takalistoani, koska silloin kukaan ei ymmärrä hyvästä heavystä mitään. Aivan loistava kappale ja kuka olisi uskonut, että Popeda pystyisi tekemään biisin jonka tahdissa tekee oikeasti mieli MOSHATA?

”Silirimpsis Hei” on taas hyvä esimerkki levyn hienoista kappaleista, joita näköjään tuntuu riittävän. Yksinkertaisella, mutta niin koukuttavalla kertosäkeen melodialla varustettu jokamiehen humalainen hoilausralli tarttuu päähän kuin purkka, eikä lähde pois. Costello soittaa skebaansa paremmin kuin kukaan suomalainen 20-vuotias jantteri noina päivinä, eikä todellakaan kellään Andy McCoylla ole mitään sanomista miehen melodiatajuun. Lyriikat ovat juuri niin tyhmät, kuin niiden tällaisessa biisissä kuuluu ollakkin, ja se on vain ja ainoastaan positiivinen asia. Täydellinen isolla lavalla soitettava kesäbiisi.

”Painajainen” on ehkä levyn heikoin biisi, mutta mitä kertoo se, että sekään ei ole huono? Perusvarmaa rokkia, mutta ikävästi kertosäe vähän lässähtää. Säkeistö tuntuu koko ajan siltä, että se on tarkoituksellisesti jätetty vähän laahaavaksi ja antaa odottaa hienoa, mukaansatempaavaa kertsiä. Näin ei kuitenkaan käy ja biisi jää vähän etäiseksi ja täytteen omaiseksi. Biisi ei kuitenkaan ole skip-nappulan vaaran alla, koska se samalla on myös vähän erilaista Popedaa. Biisin pääriffi on rankka, mutta samalla todellisuudessa biisi on ehkä jotenkin levyn vähiten rankin. En ihan ole päässyt tähän sisälle, koska levy muuten tarjoilee hittiä hitin perään ja tämä ei sellaista ole. Mutta so what, on niitä täytebiisejä KISSilläkin.

”Kaikki tiet vievät koomaan” on bluesahtavalla riffillä varustettu heavybiisi aikana ennen Peer Güntia. Biisi tuo elävästi mieleen Judas Priestin soittamassa ZZ Topia, koska biisi tavallaan onkin heavy-viballa varustettu versio melkein mistä tahansa Topin biisistä. Biisi on siitä vähän kummallinen, että en koskaan muista miten biisi menee, ennenkä kuulen sen, haha! Luulen, että se johtuu vain siitä, että biisissä ei ole varsinaista kertsiä, mutta toisaalta hyvät riffit ja melodiat korjaavat tämän puuttuvan seikan.

”Liian myöhään” kruunaa koko potin täydellisesti. Tämä on todellakin sitä Motörheadia! Brittiheavy ja alkeellinen speed raikaa oikein huolella ja biisi päättää railakkaasti jo muutenkin loistavan levyn. Itseäni ainakin ärsyttää aina ihan sairaasti, jos levyn viimeinen biisi on huono. Se saa tuntumaan siltä, että biisi on jopa symbolisesti jätetty viimeiseksi, koska ei olisi pärjännyt levyn alkuvaiheessa. Miksi sitten yleensä ottaa tällaista biisiä mukaan levylle? Tämä ei onneksi niin tee ja tuntuu enemmänkin koko bändin nimmareilta jo valmiiksi hyvin muovaillussa sopimuksessa. Ablodit ansaitsevat ja minä lopetan levyn hymyillen.

Mitä sitten tulee alussa esittämääni väitteeseen? Noh, tämä ilman muuta oli Popedan läpimurtolevy, enkä enää yhtään ihmettele miksi. 80-luku toi tullessaan muitakin Popeda-hittejä (Kuuma kesä, Matkalla Alabamaan, Sukset, John Holmes jne.), mutta ikinä Popeda ei ole ollut näin vahvoilla, kuin tällä levyllä. Ei ennen sitä, ei sen jälkeen. Joten tottakai Popedan voimakaksikko Blacklake & Gravehill nimeävät tämän uransa huippuhetkeksi.

Verrataampa tätä sitten vähän muihin aikalaisiinsa. En nää järkevänä rinnastaa tätä muihin ”suomirock”-akteihin, kuten Yö ja Eppu Normaali, koska bändit tekivät keskenään aivan erilaista musaa, ja vaikka Yö menestyikin debyytillään samana vuonna hyvin (siitä lisää toisessa arviossa…), ei Yö ole mitään verrattuna Popedan heviin rankkuuteen. Siksi järkevämpää onkin verrata Popedaa muihin saman genren artisteihin, vaikka kieli onkin eri. Kuten jo edellä mainitsin, ei Hanoi Rocks samana vuonna saavuttanut samaa laatua, kuin Popeda. Hanoi teki parhaimman levytyksensä vasta vuotta myöhemmin ja pyyhki silloin kyllä Popedalla lattiaa, mutta ei vielä vuonna ’83. OZ teki omia kepposiaan Ruotsissa ja ei varsinaisesti halunnut enää kulminoitua suomalaiseksi bändiksi. Riff Raff teki laatua, mutta menestys oli aika marginaalista. Kirka ei laulanut vielä heviä. Zero Nine ei saanut loistavan levyn syrjästä kiinni kuin vasta pari vuotta myöhemmin, Ironcross vasta neljä vuotta myöhemmin. Tarotia ei ollut ja Eppu Normaali, sekä Yö tekivät ihan omia juttujaan, joten… Mielestäni on aika perusteltua sanoa, että Popeda oli vuonna ’83 suomen kovin heavyrock-bändi. Sen puolesta puhuu tämä levy.

4½/5