John Bongiovi & Wild Ones

John Bongiovi & The Wild Ones - The Bon Jovi Demo '83

Alkuun heti infoitusta itse kullekin, että tähän tulee pitkä intro kaiken maailman höpinää ennen itse arviota. Just bear with me, vai onko se bare? Anyone?
Well, eniwei, here we go! Här går vi! Tiu Tiu!

Vihdoin sain aikaiseksi tehdä ensimmäisen arvion tähän blogiin. Älkää, arvon lukijat, luulko/kuvitelko, että olisin lykännyt tätä tieten tahtoen.
Pois se minusta, mutta vauhdilla! Jukra!

Pointtihan on se, että kun Zade lähestyi tämän 83-idean kanssa, niin tiesin jo sillä nimenomaisella hetkellä, että nyt puhutaan suuremmista asioista kuin perus-blogeilusta. Onhan kyseessä ensinnäkin
a) vuosikymmen 1980 (Jumalan kiitos tuosta vuosikymmenestä sydämeni pohjasta!) ja
b) tuon kultaisen ja silmissäni kaikin puolin paratiisimaisein vuosikymmenen alkupää, jota pidän omana musiikillisen vaikuteastiani parhaana vuosikertana.
And you can take that to the bank!

Kun Zade laittoi tuon 'väitteen' tuohon Popedan alkuun (joka on mainio idea), niin meikä tekee nyt hieman samanlaisen julistuksen tässä:

Kaikki, jotka tuntevat allekirjoittaneen, tietävät Stryperin olevan paras bändi tälle suharille ikimaailmassa. Well, monet eivät tiedäkään, että kaikkien aikojen paras levy mielestäni on(kin) Bon Jovin Slippery When Wet.
Kuulenko jonkun kysyvän, että mitä hä?! Ei Stryper voi olla paras bändi, jos ykköslevy on Bon Hovin, siis Jovin.
Well, screw you, eli ruuvaa sua! Näin vaan on.
Kaksi elämässä eniten vaikuttanutta bändiä meikäläiselle on Stryper ja Bon Jovi. Ja levyjä plärätessä ne ovat vieläpä toisin päin mutta muuten ei! Twilight Zone, baby! ;)

Mutta nyt itse arvioon käsiksi.

Tämä huostaani haalima kopio alkaa biisillä What You Want. Biisi on aika tyypillinen "iso biisi", jota kuunnellessa huomaa, että soittajia on enemmän kuin Bon Jovin työllistämät viisi.
Tästä vedämme yhteistuumin johtopäätöksen, että tämä tulkinta on John Francis Bongiovin edellisen big band-joukkion, Atlantic City Expresswayn, nauhalle pieksemä teos. Taikka vaihtoehtoisesti kaverin omia studio-hempeilyjä. Tarina nimittäin kertoo, että Jon (tuohon aikaan vielä John - nimi kuulemma muuttui, koska joku iso kiho (luultavasti manageri-rahoittaja Dog McGee) lausui sen Joniksi) lakaisi studion lattioita työkseen ja sai palkan lisäksi myös käydä nauhoittelemassa kamujensa kanssa ei-niin-inhimillisiin aikoihin Powerstation-studiolla demojansa. Ja kun serkkupoika oli vielä yksi studion silmäätekevistä, niin tuottajiakin demoille saatiin varmasti "bisse-maksuilla". Vaikka Tuhkimo-tarinaa tässä sovellettiin.

Tähän väliin on pakko kertoa eräs Jonin oma sitaatti noilta ajoilta:
"Isot tähdet, joita tapasin, olivat mahtavia. He kysyivät aina, että: 'Mites ne demot etenee? Onnea matkaan, jäbä.' Kun taas keskivertostarat, jotka luulivat olevansa maailman haltioita, olivat v***upäitä ja isottelijoita." Scary.

Mutta jatketaanpa arviota. Huh huh, tuleepa tästä pitkä.

Seuraava biisi, jota kukaan ei varmasti tunnista, on nimeltään Runaway. Haha! Pettymyksekseni joudun toteamaan, että tämä ihan sama kuin Bon Jovin debyytillä. Äänenlaatu on vain heikompi. Mitään eri sovituksia tai muuta kiehtovaa ei löydy. Itku!

Mutta sitten pääsemme asiaan. Debyytiltä tuttu hittiainekset omaava, She Don't Know Me, on tässä - ja new wavessa löytyy! Voi pojat! Bassot on kaikki buustattu 'early 80's-syntikalla'.
Lanseeraan tuon ilmaisun nyt käyttöön virallisesti.
Ja yltiö-ironiseksi tämän tekee Zadenkin blogi-introssaan lainaama Mötley Crüen volistin, Vince Neilin, lause: ”Se oli päivä, joka uusi aalto kuoli ja rock’n’roll astui valtaan: 29. toukokuuta 1983. Toinen päivä kolmipäiväisillä U.S. Festivaaleilla.”

Hahaa! Musiikilliset ristiriitaisuudet kunniaan! Kunhan vain pysytään poissa nu-metallista ja grungesta, jotka ovat tämän sukupolven vitsauksia olleet syntymästään saakka! Rutto! \,,/

Seuraavana onkin (myös) ekalle levylle eksynyt Love Lies. Muikean viehkeä biisi, joka on päässyt suhteellisen valmiina tälle demollekin. Edes hassuhko ilmaisu:" Man, I used to be girl" ei ole tässä sen erikoisempi kuin levyllä. Hihi! Nyt tietty asialle vihkiytymättömät miettivät kaikenlaista, mutta kuunnelkaa biisi. Pienellä konteksti-erottelulla siitä saa vallan androgyyniaa pursuavan kappaleen.

Mutta eteenpäin menkäämme.

Jokainen meistä lienee kuulleen siitä nälästä, joka ajaa artistia tekemään yhä vain sielukkaampia ja syvempiä taideteoksia saadakseen kädenjälkensä ihmisten ilmoille. Johan sitä peräänkuulutti jo Twisted Sisterkin levyllään ja biisillään Stay Hungry. Vaikkakin vasta 1984. Heh! Eniwei...

Seuraavan kappaleen, Love Liesin, kertsin synakuvio on niin täynnä tätä nälkää, että en henkeni uhallakaan pysty oudoksumaan sitä ilmiötä, mikä Bon Jovista tuli vuosien 86-87 aikana koko maailmalle ja kuinka se on kasvanut siitä eteenpäin. Siinä on jotain niin konkreettisen käsinkosketettavaa intohimoa, että... ei ole sanoja.
Biisi on vedetty purkkiin yli 25 vuotta sitten ja itsellänikin on "vain köppäinen" bootleg-versio siitä ja kuitenkin tunnen sen luissa ja ytimissä. Ja tuo biisi ei edes ole lempparini tältä tallenteelta. Kuvitella, että luulin ennen tuon tappavan kovan syntikkakuvion tulleen ihmiskunnalle tutuksi vasta vuonna '85, jolloin Gremlins-leffan tunnarissa sitä viljeltiin iloisasti.
Mutta joo. Ja nauhalla hieman pinnistetyt vokaalitkaan eivät häiritse loppujen lopuksi niin paljoa. Nehän kuitenkin osoittavat maailman luokan laulajan, Jon Bon Jovin vain ihmisekseksi.

Vielä otan tuosta Bonkka-paketista saadut Hollywood Dreams -ja Talkin' In Your Sleep -biisit pieneen syyniin. Parkkiintunut fani tietää, että nämä biisit jätettiin yöpäydän laatikkoon odottamaan tulevia kuivia kausia. Niin lupaavia kuin olivatkin.
Niihin ei sitten tarvinnut kajota, koska pojat olivat suhteellisen tuotteliaita biisien taholta pahaenteisen vuoden 1985 jälkeen.
Esim. bändille pieniä paineita aihettaneeseen kolmanteen, seuraavana vuonna '86 ilmestyneeseen levyyn, Slippery When Wetiin, tehtiin lähemmäs 30 kappaletta, joista valittiin nuo legendoiksi käyneet 10 tiukkaa värssyä.
Mutta se on jo toinen tarina.

Popeda - Kaasua...

Popeda – Kaasua…

Väite: Vuonna 1983 Popeda oli suomen kovin (heavy)rock-bändi.

Päätin sitten aloittaa tämän blogin varsinaisen arvosteluosion tällä levyllä vain siksi, että tuli mainittua se tuossa johdannossa. Alkuperäinen idea oli, että olisin avannut pelin Dion Holy Diverilla, mutta jännästi ne kortit menivätkin sitten näin. Arvostelen Dion tuonnempana ja jos mitään jännää ei tapahdu, niin samaan aikaan saatte lukea Mazin arvostelua toisen Black Sabbath-keulakuvan soolosta samaiselta vuodelta.

Ostin Popedan levyn ihan vahingossa, se myönnettäköön. Olin ymmärtänyt jo aikaisemmin, että levyhyllyssäni ei ole yhtään kyseisen bändin tuotosta, ja olin miettinyt asian korjaamista. Popeda kuitenkin hyvin usein mainitaan yhtenä suomirockin kantavista peruskivistä, bändinä jonka vaikutus suomalaiseen rockmusiikkiin on ollut pitkällä tähtäimellä jopa yhtä suurta kuin vaikkapa Yöllä tai Eppu Normaalilla. Mutta tämähän olikin juuri se ongelma. Vihaan sanaa suomirock, koska jokainen musiikkia kuunteleva ihminen tietää, että kyseistä genreä ei todellisuudessa ole olemassakaan, eikä se tarkoita mitään. Suomirockista itselleni tulee mieleen vain tylsät lavalla seisovat bändit (kuten esim. Eppu Normaali tai Juice Leskinen) joilta puuttuu viihdyttävyys kaikilla mahdollisilla tavoilla. Jokainen ”suomirock”-bändi tuntuu soittavan aivan erilaista musiikkia keskenään (jonka huomamme tuonnempana) ja ainoa homogeenisyyttä ajava piirre on laulettu kieli. Miksi nämä siis täytyy niputtaa saman genrenimen alle? Tämä siis oli se päälimmäinen syy miksi Popedan ostoon meni niin kauan.

Kun päätin sitten ostaa Popedaa, niin tottakai lähtöasetelma oli se tuttu ja turvallinen – vuosiluku ja kansi. Vuosiluvusta pystyt päättelemään edes vähän onko musiikki sellaista mitä mahdollisesti haluaisit kuulla, ja kansikuva saattaa sitten vahvasti olla tukemassa tätä hypoteesia. Tämän combon jälkeen musiikin ennakkokuuntelua harvoin edes tarvitaan, haha!

Popedalla kansi ja vuosiluku kohtasivat täydellisesti. Kansi on minusta vieläkin yhtyeen uran siistein ja uskottavin, vuosiluku tulee hyvänä plussana. Prätkät, niitit, Motörhead-pinssit, raybanit, viikset ja farkkuliivit voisivat antaa kuvaa, että kyseessä onkin jotain hieman (ajan hengessä) rankempaa musaa, ja totuuden nimissä ei se veikkaus nyt niin kauaksi menekkään. Kannen värisävyt miellyttävät silmää ja onneksi juuri tälle levylle on valittu se (in my opinion) ainoa oikea ja siistein Popeda-logo. Lisäksi asiaa ei yhtään haittaa se, että ostin kyseisen platan Poko-recordsin ”Rock Legends”-sarjan palapelinä (jossa siis tuli mukana levy), jonka koottuaan saa levyn kannen vinyylikoossa! Eli sanoo tyttöystäväni mitä tahansa, tulee tuo palapeli löytymään tulevaisuudessa meidän seinältämme!

Kaikki siis tähän asti kunnossa, joten mites itse musiikki?

Pidin Popedaa jostain syystä aina tähän samaan tylsään suomalaiseen kastiin kuuluvana bändinä, joka laulaa melankolisesti tylsiä biisejä, mukakekseliästä lyriikkaa ja soittaa niin perisuomalaisesti tuotetuilla (lue: huonoilla) soundeilla tehtyä musaa, että jopa Finlandiassa on vähemmän kansallistunnelmaa, kuin niissä. Empä olisi voinut olla enempää väärässä. Miksi? Koska mikään edellämainituista asioista ei tämän levyn kohdalla pitänyt paikkaansa.

Suomi oli vuonna 1983 suhteellisen takapajuinen maa mitä musiikkiin tuli, eikä täällä osattu tehdä kansainvälisesti kiinnostavia biisejä tai tuottaa levyjä, jotka olisivat oikeasti kiinnostaneet Ruotsia pidemmällä. Hanoi Rocks teki kyllä Lontoossa Back to the Mystery Cityään ja Zero Nine oli käynyt Englannissa levyttämässä Ian Gillanin kanssa, mutta mitä sitten? Mystery City kuulostaa suomalaiselta vaikka Lontoossa äänitettiinkin, eikä se omaa kovinkaan monta oikeaa hittibiisiä. Ja Zero Nine ei sitten kiinnostanutkaan oikeastaan kuin pientä heavyvähemmistöä ennen vuotta ’85. Kirka teki vielä iskelmää ja vaikka OZ tekikin ruotsissa pioneerityötä ja väänsi tiukkaa Acceptin kaltaista heavya, leimattiin se usein ruotsalaiseksi bändiksi, eikä suomalaiseksi. Popeda onnistui jotenkin ihmeellisesti välttämään nämä karikot, vaikka tekikin suomeksi laulettua hard rockia, äänitti levyn täysin suomalaisin voimin ja Suomessa, eikä koskaan tähdännyt härmää kauemmaksi kotikonnuilta.

Levyn soundimaailma hivelee korvia, tai ainakin omiani. Harvoin levyä on saatu kuulostamaan näin liveltä, ilman että koko homma puuroutuu ja kuulostaa amatöörimäiseltä. Myöskin kaikelta ylituottamiselta on vältytty ja levy kuulostaa todellakin siltä, että ollaan laitettu styrkkarit päälle ja alettu paahtaa. Ja äijät todellakin ovat tulessa! Kyllähän se Motörheadin kuuntelu sieltä kuuluu, mutta bändi onnistuu vain tekemään sen snadisti paremmin, kuin mahdolliset esikuvansa. Tämä ei tunnu ihan niin liveltä.

Ja sitten itse biisimateriaaliin. Levyn avaa stadionrockmainen ”Kaasua, komisaario Peppone”, jonka nimessä ei oikeasti ole mitään järkeä tai sen suurempaa salaisuutta. Rocklyriikan ei vaan aina tarvitse olla järkevää tai syvällistä. Biisi toimii musiikillisesti todella hyvin ja on mielestäni osoitus Costellon (Hautamäki) sävellyskynän terävyydestä aikaa ennen ”Pitkää kuumaa kesää” tai muita vastaavia kuuluisia Popeda-hittejä. Avausbiisi on kaikenlisäksi ehkä yksi hittipitoisimpia Popeda-biisejä koskaan, ihan jopa kansainvälisellä tasolla. Jos biisi olisi laulettu englanniksi, olen aivan varma, että sillä olisi ollut todella suuri mahdollisuus viedä Popedaa maailmalle. Tai jos Costello olisi jo noina päivinä soitellut Hanoi Rocksin riveissä, olisi Andy McCoyn sävelkynä vielä tässä vaiheessa jäänyt tälle herralle kakkoseksi. Costello muutenkin loistaa läpi levyn, niin säveltäjänä, kuin kitaristinakin.

”Kiinni jäin” avaa levyn ”Deep Purple feat. Motörhead”-tyyppisen linjan, joka tuo esille sen faktan, että Popeda - ainakin vielä näihin aikoihin - oli todellakin heavybändi. Jokainen biisi tältä levyltä ei ehkä ole mitään brittiheavyn kaltaista paahtoa, mutta kukaan ei voi väittää etteikö osa näistä biiseistä oikeasti olisi heavya. Nopea tempo ja raskaat (mutta melodiset) kitarat tuovat todellakin esille bändin rähjäisemmän ja rankemman puolen.

Kun kuulin ”Soittomatkalla” ensimmäisen kerran, tuli mieleeni, että kylläpä biisistä tulee mieleen Lynyrd Skynyrd. En ole koskaan Skynyrdiä kuunnellut, enkä varmaan osaisi nimetä heiltä yhtään kappaletta, mutta tiedän kyllä miltä bändin perussoundi kuulostaa. Ja siis tämä biisihän oli sitten oikeasti Skynyrdiä, haha! Kyseessä on siis Popedan suomentama versio vanhasta kappaleesta ”Needle and Spoon”, vuodelta 1974. Ja Popedan versio toimii hyvin. Lyriikat eivät ole ehkä niin suorat ja rankat, kuin orginaalissa kappaleessa, mutta teema on sama ja kyllä tässäkin versiossa huumeidenkäytön tuomaa (negatiivista) lohtua vilautellaan. Costello loistaa taustalauluissa ja ei voi kuin ihailla tuolloin kaksikymppisen jäbän kitaransoiton tatsia.

”Armahdus” kuulostaa minusta hyvältä Hanoi Rocksilta ja biisissä onkin paljon samanlaista vibaa, kuin mitä Andynkin sävellyksissä. Joskus oikeasti harmittaa, että Costello soitti parhaat vuotensa ”vain” suomeksi laulavassa bändissä, eikä ollut mukana esim. Hanoissa sen kultavuosina, mutta asiallehan ei voi mitään. Onneksi Costello sai sentään jonkinlaista mainetta ja tunnustusta Popedassa ja ehkä Hanoikin oli Hanoi vain sen ollessa sellainen, kuin se oli todellisuudessa.

”Viimeinen Mohikaani” on loistavaa rokkaavaa Popedaa todellisessa Deep Purple-hengessä. Mollivoittoiset kasarihammondit ja raskas kitarariffi tukevat toisiaan saumattomasti ja saavat biisin surumieliset lyriikat kuulostamaan oikeasti uskottavilta. Diggaan muutenkin siitä, että jos bändissä on synisti, niin sille annetaan tarvittavasti tilaa soittaa instrumenttiaan, eikä jätetä soittajaa vain taustalle ja kitaristi(e)n varjoon. Popedalla on kaksi todella hyvää rockkitaristia ja silti Pekkoselle annetaan tilaa soittaa pääriffiä toisen kitaran kanssa, ja joissakin biiseissä jopa sooloa! Todellakin hatunnoston arvoinen liike bändiltä, koska tähän ei moni ryhdy.

Orginaalin B-puolen avaa levyn paras kappale ”Tellus”, mutta CD-aikakaudellahan näitä puolia ei tunnetusti enää ole. Silti ymmärrän hyvin miksi alkuperäiseen julkaisuun biisi on laitettu juuri tähän kohtaan, koska tämä biisi repäisee niin kovin, että meinaa pää räjähtää! Raskainta Popedaa varmaan ikinä, todellista biker heavya, ja tästä biisistä olisi Lemmykin kateellinen! Mustajärvi huutaa kuin riivattu ja lyriikat ovat Popedan parhaimmistoa. Muutenkin hyviä lyriikoita viljellyt levy iskee pöytään todellista heavy-lyriikaa muinaisine liskoineen ja maailmanlopun maalailuineen. Jos tämä biisi olisi ollut englanniksi, niin Popeda olisi oikeasti ollut maailmalla viimeistään vuonna ’84. Ja jos ei olisi ollut, niin kaikki saavat minun puolestani haistaa takalistoani, koska silloin kukaan ei ymmärrä hyvästä heavystä mitään. Aivan loistava kappale ja kuka olisi uskonut, että Popeda pystyisi tekemään biisin jonka tahdissa tekee oikeasti mieli MOSHATA?

”Silirimpsis Hei” on taas hyvä esimerkki levyn hienoista kappaleista, joita näköjään tuntuu riittävän. Yksinkertaisella, mutta niin koukuttavalla kertosäkeen melodialla varustettu jokamiehen humalainen hoilausralli tarttuu päähän kuin purkka, eikä lähde pois. Costello soittaa skebaansa paremmin kuin kukaan suomalainen 20-vuotias jantteri noina päivinä, eikä todellakaan kellään Andy McCoylla ole mitään sanomista miehen melodiatajuun. Lyriikat ovat juuri niin tyhmät, kuin niiden tällaisessa biisissä kuuluu ollakkin, ja se on vain ja ainoastaan positiivinen asia. Täydellinen isolla lavalla soitettava kesäbiisi.

”Painajainen” on ehkä levyn heikoin biisi, mutta mitä kertoo se, että sekään ei ole huono? Perusvarmaa rokkia, mutta ikävästi kertosäe vähän lässähtää. Säkeistö tuntuu koko ajan siltä, että se on tarkoituksellisesti jätetty vähän laahaavaksi ja antaa odottaa hienoa, mukaansatempaavaa kertsiä. Näin ei kuitenkaan käy ja biisi jää vähän etäiseksi ja täytteen omaiseksi. Biisi ei kuitenkaan ole skip-nappulan vaaran alla, koska se samalla on myös vähän erilaista Popedaa. Biisin pääriffi on rankka, mutta samalla todellisuudessa biisi on ehkä jotenkin levyn vähiten rankin. En ihan ole päässyt tähän sisälle, koska levy muuten tarjoilee hittiä hitin perään ja tämä ei sellaista ole. Mutta so what, on niitä täytebiisejä KISSilläkin.

”Kaikki tiet vievät koomaan” on bluesahtavalla riffillä varustettu heavybiisi aikana ennen Peer Güntia. Biisi tuo elävästi mieleen Judas Priestin soittamassa ZZ Topia, koska biisi tavallaan onkin heavy-viballa varustettu versio melkein mistä tahansa Topin biisistä. Biisi on siitä vähän kummallinen, että en koskaan muista miten biisi menee, ennenkä kuulen sen, haha! Luulen, että se johtuu vain siitä, että biisissä ei ole varsinaista kertsiä, mutta toisaalta hyvät riffit ja melodiat korjaavat tämän puuttuvan seikan.

”Liian myöhään” kruunaa koko potin täydellisesti. Tämä on todellakin sitä Motörheadia! Brittiheavy ja alkeellinen speed raikaa oikein huolella ja biisi päättää railakkaasti jo muutenkin loistavan levyn. Itseäni ainakin ärsyttää aina ihan sairaasti, jos levyn viimeinen biisi on huono. Se saa tuntumaan siltä, että biisi on jopa symbolisesti jätetty viimeiseksi, koska ei olisi pärjännyt levyn alkuvaiheessa. Miksi sitten yleensä ottaa tällaista biisiä mukaan levylle? Tämä ei onneksi niin tee ja tuntuu enemmänkin koko bändin nimmareilta jo valmiiksi hyvin muovaillussa sopimuksessa. Ablodit ansaitsevat ja minä lopetan levyn hymyillen.

Mitä sitten tulee alussa esittämääni väitteeseen? Noh, tämä ilman muuta oli Popedan läpimurtolevy, enkä enää yhtään ihmettele miksi. 80-luku toi tullessaan muitakin Popeda-hittejä (Kuuma kesä, Matkalla Alabamaan, Sukset, John Holmes jne.), mutta ikinä Popeda ei ole ollut näin vahvoilla, kuin tällä levyllä. Ei ennen sitä, ei sen jälkeen. Joten tottakai Popedan voimakaksikko Blacklake & Gravehill nimeävät tämän uransa huippuhetkeksi.

Verrataampa tätä sitten vähän muihin aikalaisiinsa. En nää järkevänä rinnastaa tätä muihin ”suomirock”-akteihin, kuten Yö ja Eppu Normaali, koska bändit tekivät keskenään aivan erilaista musaa, ja vaikka Yö menestyikin debyytillään samana vuonna hyvin (siitä lisää toisessa arviossa…), ei Yö ole mitään verrattuna Popedan heviin rankkuuteen. Siksi järkevämpää onkin verrata Popedaa muihin saman genren artisteihin, vaikka kieli onkin eri. Kuten jo edellä mainitsin, ei Hanoi Rocks samana vuonna saavuttanut samaa laatua, kuin Popeda. Hanoi teki parhaimman levytyksensä vasta vuotta myöhemmin ja pyyhki silloin kyllä Popedalla lattiaa, mutta ei vielä vuonna ’83. OZ teki omia kepposiaan Ruotsissa ja ei varsinaisesti halunnut enää kulminoitua suomalaiseksi bändiksi. Riff Raff teki laatua, mutta menestys oli aika marginaalista. Kirka ei laulanut vielä heviä. Zero Nine ei saanut loistavan levyn syrjästä kiinni kuin vasta pari vuotta myöhemmin, Ironcross vasta neljä vuotta myöhemmin. Tarotia ei ollut ja Eppu Normaali, sekä Yö tekivät ihan omia juttujaan, joten… Mielestäni on aika perusteltua sanoa, että Popeda oli vuonna ’83 suomen kovin heavyrock-bändi. Sen puolesta puhuu tämä levy.

4½/5

Intro by Zade

1983

“In the beginning
Good always overpowered the evils
Of all man's sins...
But in time
The nations grew weak
And our cities fell to slums
While evil stood strong
In the dusts of hell
Lurked the blackest of hates
For he whom they feared
Awaited them... Now many, many lifetimes later
Lay destroyed, beaten, beaten down,
Only the corpses of rebels
Ashes of dreams
And blood stained streets
It has been written
"Those who have the youth
Have the future"
So come now, children of the beast
Be strong
And Shout at the Devil!”

• Mötley Crüe, “In the Beginning”, 1983

Moni saattaa miettiä miksi tätä blogia yleensäkkään on alettu tekemään. Noh, totuuden nimissä minusta tuntuu, että me tekijäkaksikkonakin mietimme sitä hyvin usein. Päällimmäisenä syynä silti on ihan puhdas hauskuus ja itsensä viihdyttäminen.

Koko idea lähti alun perin allekirjoittaneen päästä eräänä aurinkoisena iltapäivänä, kuunneltuani Popedan ”Kaasua…”-levyä, jonka olin ostanut Kampin Anttilasta hintaan 2,99e (mukana tuli hieno 300:n palan palapeli levyn kannesta!). Levyä pyöriteltyäni muutaman päivän palasin taas siihen samaan ajatukseen, jota olimme hokeneet Mazin kanssa satoja kertoja: ”Ei vuonna ’83 vaan tullut huonoja levyjä tai leffoja, kaikki on niin jumalattoman hyviä!”. Tottakai ajatuksessa oli aina ripaus ironiaa, mutta silti joka kerta tuota lausetta hokiessani seisoin (ja seison) sen takana täysin.

Poikkeus vahvistaa aina säännön ja käytännössä koko ajatus lähti siitä. Rupesin päässäni käymään läpi kaikkia vuoden ’83 tuotoksia jotka omistan ja asia vain tuntui kasvavan päässäni, kun en keksinyt yhtään huonoa levyä kyseiseltä vuodelta. Silti minusta tuntui, että asia on jollakin tavalla todistettava vääräksi.

Totta kai järjellä miettien tietää jo valmiiksi, että jokaiseen loistavaan joukkoon mahtuu mukaan aina jotakin kakkaa, koska mikään ei vain voi olla täydellistä epätäydellisessä maailmassa. Mutta samalla kyse ei enää kuitenkaan ollut siitä. Ajatus oli jo ehtinyt muovautua siihen pisteeseen, että tunsin hillitöntä tarvetta purkaa ulos sitä iloa, hyvää fiilistä, kylmiä väreitä, naurua ja lapsekasta riemua siitä, mitä tuon vuoden tuotokset itsessäni herättävät. Totta kai sitten otettiin puhelinta kouraan ja Mazille viestiä – ”Jäbä, me tehdään nyt blogi!!”. Onneksi se jäbä oli mukana.

Päällimmäisenä tämä blogi on tehty meille itsellemme. Ensisijaisesti kirjoitamme toisillemme, koska totuuden nimissä emme usko, että kukaan tätä koskaan lukee, hahaha! Ja joskus vain sanat eivät riitä, on helpompi kirjoittaa. Yleensä puhuessa jää joitakin juttuja myös sanomatta, kun tekstiä tulee liikaa. Siksi henkilökohtaisesti koen, että tämä auttaa minua itseäni jäsentelemään asioita paremmin ja objektiivisemmin. Lisäksi tässä saa kirjoittaa aivan mitä vaan!! Helposti tulee sanottua vastaan, jos olen jostakin asiasta eri mieltä, kuin joku muu, ja siksi Mazikin voi kirjoittaa tänne kuinka sen mielestä ”Helter Skelter” on turha täytebiisi Shoutilla, vaikka toki hän väärässä onkin… Me siis kirjoitamme toisillemme, mutta onhan se mukavaa, jos joku tätä joskus lukee. Eli toissijaisesti kirjoitamme muille faneille.

On ihan selkeä fakta, että tässä blogissa ei millään tasolla yritetä peitellä fanitusta ja sitä, että tätä kirjoittaa kaksi fanipoikaa. Pitkälti varmasti 50 ensimmäistä arvostelua ovat aivan hillitöntä ilotulitusta, tuulettelua ja kirjoitusvirheiden juhlaa, koska silloin arvostelemme vain meidän omia lemppareitamme (joita on paljon). Sen jälkeen voidaan ehkä jo törmätä johonkin tuotokseen joka ansaitsee vain kolme tähteä viidestä. Tämä ei tosin ole todellakaan varmaa. Tämä blogi ei siis ole vakavaa arvostelua, vaan fanihehkutusta to the max. Ja se sen tarkoitus onkin.

”Se oli päivä, joka uusi aalto kuoli ja rock’n’roll astui valtaan: 29. toukokuuta 1983. Toinen päivä kolmipäiväisillä U.S. Festivaaleilla.”

• Vince Neil, ”The Dirt”